Olin juuri takavarikoimassa omaisuutta joka ei
varsinaisesti kuulunut minulle mutta jonka olin vakaasti päättänyt
saattaa haltuuni kun pari yli-innokasta moraalinvartijaa pelmahti
paikalle.
Tuomiensa diskovalojen loisteessa nuo tummanpuhuvat
hahmot käskyttivät minua kuin koiraa. Kuin koiraa ne käskyttivät,
nuo yli-innokkaat moralistit.
Mietin vaihtoehtoja. Syyttäisinkö vanhempiani
huonosta kasvatuksesta? Syyttäisinkö koululaitosta, kenties
ystäväpiirini vaikutusta? Ehkä sälyttäisin
vastuun yhteiskunnalle joka oli jättänyt minut armotta tuuliajolle?
Oli miten oli, minun oli otettava jalat alleni. Säntäsin
heikkoa ennakkosuunnittelua osoittaen satunnaisesti valittuun suuntaan,
teeskentelin etten kuullut mitä nuo sinivuokot minulle huutelivat.
Minulla on huonot jalat, on aina ollut. Liikuntatunneilla
opettajani nauroi minulle kun yritin selvitä puolitoista kilometriä
hengissä, saatanan paskiainen.
Minä juoksin. Minä luulin olevani ovela
kun vaihdoin äkkiä suuntaa. Takaa-ajajani eivät voisi
millään arvata että hetken kuluttua tulisin takaisin
sinne mistä olin juuri lähtenyt.
Minä juoksin. Minä juoksin kuin gerbiili
talojen lomitse, leikattujen nurmikenttien yli, omenapuiden oksien
ali. Minä juoksin kuin peura, kuin kaniini minä loikin.
Hetken aikaa olin yhtä hengittämäni ilman kanssa.
Sitten ilma loppui. Olin umpikujassa. Ne olivat
lisääntyneet. Ne näyttivät toisiltaan. Äkkiä
olin kuin myyrä jonka kotikoloon kapitalistimaanviljelijä
oli penetroinut puutarhaletkun.
Ne kaatoivat minut. Ne pitivät minua maassa
kuin polttomerkittävää nautaa. Ne sitoivat käteni
selkäni taakse. Ne veivät minut autoonsa. Ja koko ajan ne
saarnasivat sanoilla jotka olin kuullut miljoona kertaa, nuo yksinkertaiset
systeemin orjat, nuo joita sylkisin vasten kasvoja jos... uskaltaisin.
